Ohjakset käsissä

Marraskuun alkupuoli on hujahtanut ohi nopeasti. Oikeastaan mitään merkittäviä muutoksia en ole tehnyt, pitänyt vaan ohjakset tiukasti käsissä ja painanut eteenpäin. Toki mukaan on mahtunut vähän herkkujakin, mutta paino on silti laskenut, kun on pysynyt aktiivisena ja pitäytynyt kohtuudessa. Ehkäpä se koko syksyn kadoksissa ollut motivaatio on lopultakin taas löytynyt. 

Kaupasta kotiin kävellessä mietin, miten suhteellista painoon suhtautuminen on. Jollekin toiselle mun tavoitepaino (100 kg) on lähtölaskenta uuteen elämään, se kauhistuttava "ennen"-kuva, jonka julkaiseminen vaatii uskallusta. Mulla siihenkin painoon on vielä melkein 10 kiloa matkaa, mutta silti tunnen oloni niin paljon pienemmäksi kuin ennen. En varmaan viiteen vuoteen ole ollut näin "kevyt," ja kieltämättä odotan mielenkiinnolla, miltä olo tuntuu vielä keveämmissä lukemissa. 

Ulkonäön suhteen fiilikset on ristiriitaisempia. Useimmat laihduttajat ovat varmasti mielissään siitä, että kroppa pienenee ja kiinteytyy, mutta minulle se tuntuu oudolta. Kaikki ne kilot on rakkaudella hankittu ja ilolla syöty, ja luopuminen vaatii tiettyä prosessointia; samalla tavalla ei voi jatkaa, jos tavoitteena on pysyä pienempänä, mutta edelleenkään en ole varma mihin painoni lopulta asettuu. Vaakalukemaa tärkeämpää on se, miellyttääkö peilikuva ja mikä oma fiilis kropasta on. Rasvatonta kehoa en missään tapauksessa halua, joten katsotaan, miltä tavoitepainossa tuntuu jos ja kun sinne asti päästään.