Vaaka on ystävä ja kuvat valehtelevat

 Otin tässä pari päivää sitten kroppakuvia ja vertasin niitä maaliskuussa otettuihin. Hassua, että monen kilon pudotuksen jälkeen näytän kuitenkin isommalta tuoreissa kuvissa! En ole mittaillut itseäni pitkään aikaan, mutta vaatteista ja kehosta tuntee, että rasvaa on lähtenyt ja lihakset tiivistyneet. Erityisesti perseestä ja reisistä on varmasti lähtenyt senttejä, mahasta ei niin paljoa. 

Yritän tietoisesti olla kiinnittämättä fanaattista huomiota kaikkiin mahdollisiin muutoksiin. Painon seuraaminen on ainut asia, jota teen päivittäin. Tunnen itseni. Tiedän, että numeroista tuppaa helposti tuleman pakkomielteitä itselleni, ja tätä koetankin torjua säännöllisellä mutta yksinkertaisella seurannalla. Karaistusta, tai altistushoitoa, jotain sen suuntaista. Kun näen painon päivittäiset vaihtelut, niistä tulee normaaleita, ja minun ei tarvitse punnitessa miettiä, painoinko eilen ehkä vähemmän? Enemmän? Numeroitahan ne vain ovat, eivät mitään muuta kuin maallinen massani. 

(En kuitenkaan sano, etteivätkö aamupunnitukset joskus koettelisi ihmistä. Jatkuva junnaus ja painon heittelyt ärsyttävät, mutta en jää niihin rypemään. Isommat tiputukset taas ruokkivat häiriömieltä; jaa paasto saa painon tippumaan (nestehukasta), sitähän pitää harrastaa enemmän, sanoo pää toisinaan. Vielä olen pysynyt järkevissä määrissä, vaikka kohtuu on minulle aina se isoin haaste.)

Syömisten suhteen olen hieman pehmentänyt tiukkaa ketolinjaa, mutta edelleen matalilla hiilareilla mennään. 20-30g on perusmalli (en siis punnitse ruokia, eli arviot ovat silmämääräisiä), mutta esimerkiksi hummusta ja siemennäkkileipää olen silloin tällöin syönyt vaihtelun vuoksi. Parsakaalia tein uunissa tuossa pari päivää sitten ja ei sopinut mun mahalle ollenkaan. Täytyy seurata tilannetta, mutta ilman parsakaalia on ketoilu mennyt hyvin ja olen todella nauttinut ruokavaliosta. Rutiinin voimalla eteenpäin!